Arki vei mennessään

Heipä hei, pitkästä aikaa!

Aika on juossut oikein urakalla, ja paljon on tähän väliin mahtunut. Viimeksi kuulumisissa oltiin vielä raskaana ja viikkoja oli 33+4. Tällä hetkellä potra poika on kolmekuinen. <3 Koitan nyt vähän muistella loppu raskautta ja synnytystä ja arkea sen jälkeen.

Raskauden kanssa ei ollut ongelmia koko loppu aikana. Olin itse vaan kovin turhautunut isoon vatsaan ja sen tuomiin vaikeuksiin liikkumisen kanssa. Ei peuhattu esikoisen kanssa, ei kumarreltu, puuskutettiin vain pienestäkin liikkeestä. Ei ole yhtään ikävä sitä aikaa.
Poika syntyi 14.11. viikoilla 40+6. Olin valmistautunut jo yliaikaisuuteen, koska esikoinen syntyi 42+0, mutta ihana positiivinen yllätys, ettei tarvinnut tätä kuitenkaan niin kauaa odotella.

13.11. jo nousin väärällä jalalla. Kaikki hermostutti, mikään ei oikein onnistunut ja huono onni seurasi koko päivän. Kaupassa sain levitettyä kaakaojauhot pitkin kassalinjaa. Myyjä tykkäs. Kaupasta pihalle tullessa huomasin, et auton rengas on tyhjä. Nice. Varovasti ajelin lähimmälle huoltsikalle, missä yritin täyttää renkaan. Meillä on autos jotkut ylileviät vanteet, niin olihan se rengas ny liukunu sit paikoiltaan enkä saanu ilmaa pysymään niissä. Auto jäi sit sinne. Isäntä hermona ja mua alko supistamaan. Kello heitteli jo iltakymmentä, kun isännälle ilmoitin et varmasti tulee lähtö yöllä, et käytkö vaihtamassa sen renkaan. Ilta meni ja maate mentiin. Yöllä heräsin kahen mais kipeisiin supistuksiin joiden väli oli joku 10 min. Siinä pari tuntia valvoin ja oottelin et tiheentyykö. Kolmen mais herättelin isännän, et lähekkö vaihtaa sen renkaan, pian lähetään. Kiirus ei onneks vielä ollu. Pari tuntia siitä, oltiin neiti herätetty ja matkalla hoitopaikan kautta sairaalaan. Supistuksia tuli jo kolmen minuutin välein ja aloin olla entistä kipeämpi.
Sairaalaan päästiin ja käyrällä olon jälkeen pääsin puoleksi tunniksi ammeeseen lilluttelemaan. Ihana on kokemuksena, suosittelen. Mun oloa se ite vedes olo ei helpottanu, mut kun kuumaa vettä suihkutti selkään niin se lievensi aavistuksen kipua. Puoli tuntia pystyin siellä olemaan, sitten alko kipu käymään sietämättömäksi. Saliin pääsin ja olin seitsemän senttiä auki.
Meni vielä jonkun aikaa ennen kuin sain lääkitystä. Olin jo todella kipeä. Ilokaasun voimin sinnittelin siihen saakka kun spinaalia ruvettiin laittamaan. Puudutuksen laittoi joku amatööri. Isäntä sanoi että neuloja meni ainakin viisi ja pistojälkiä tuntui jälkeen päin selässä olevan seitsemän. Lisänä jäätävä mustelma. Pisto(je)n aikana olin jo niin kipeä, että hengitin pelkästään sitä ilokaasua. Sain varmasti jonkun liika annostuksen, koska tuntui kuin olisin pyörtynyt hetkeksi ja silti ollut hereillä. Tuntu et silmät olis menny ympäri ja koko kroppa turtu. Mieli johdatti mut aivan sekavaan tilaan ja pelkäsin, että jäänkö sinne. Sitä on vaikea selittää, mutta muistan vieläkin elävästi mitä sillon ajattelin, näin ja tunsin. Aivan kuin se olisi ollut se todellinen maailma ja siihen mennessä olisin elänyt vain unessa. Niin kuin en oikeasti olisikaan synnyttämässä, niin kuin ei olisi neitiäkään ja isäntää olemassa. Pelkkä tietoisuus siitä että ne voisivat olla. Taustalla kuului radion ja kätilön ääni, mutta en pystynyt liikkumaan. Itkin ja olin paniikissa. Pian kuitenkin havahduin kun kätilö mua ravisteli ja sanoi ettei mitään hätää. Herättyäni taisin sanoa jotain et oonko oikeesti tää ja kun sen sain ääneen sanottua, niin kuulostihan se todella typerältä. Miksen olisi? Se meni sillä ja puudutuskin rupes vaikuttamaan. Olo virkisty kummasti. Pieni trauma tais kuitenkin jäädä. Tuskin haluan enää ilokaasua vedellä.
Ei menny kauaa ku ruvettiin ponnistamaan. Aikani siinä kuitenkin yritettyäni mitään tapahtumatta kutsuttiin lääkäri paikalle tarkistamaan tilanne. Kävi ilmi, että tarjontavirheellä taas oltais tulossa. Toisin sanoen kasvot on ylöspäin ja ahdasta päästä ulos (samoin kuin siskollansa). Siinä vielä puudutuksen vaikuttaessa, otettiin säkkituoli sängylle. Sitä vasten hetken nojailin ja ponnistelin, jos vaikka vauva kääntyisi. Kivut alkoi taas tuntumaan, sain uuden annostuksen puudutusta (eri puuduttajalta, thank god) ja sitten pian sain ite ponnisteltua vauvan pihalle. Aikaa meni vain 26 minuuttia ja olin ite täysisjärjis kokoajan mukana. Sanon vain 26 minuuttia, koska esikoisen kanssa ponnistelin yli kaksi tuntia ja lopuksi kuitenkin imukuppi otettiin apuun.
Ihana poikalapsonen pääsi maailmaan ja oli 3940g ja 51cm.
Aika laitoksella tuntui ikuisuudelta. Jouduttiin olemaan vielä yksi ylimääräinen päivä, koska pojalla oli vähän keltaisuutta. Kaikki kuitenkin loppu viimein hyvin niin kuin on edelleen.
Poika on mitä rauhallisin, itkee kun on nälkä tai väsy, nukkuu öisin 7-9 tuntia putkeen. Kovasti jo höpöttelee ja kääntyikin jo kerran. Aika voisi pysähtyä. Vauvasta ole pian tietoakaan.

Arki rullaa muutenkin hyvin. Isosiskon uhma alkaa olla laantumaisillaan (?!?!). Isäntäkin sai töitä, mutta muutto on silti edessä. Rehellisesti sanottuna, en malta oottaa, et päästään hetkeksi vuokralle. Ei tarvi olla autosta riippuvainen, pääsee suihkuun kun haluaa (pesuhuone ollu remontis jo ennen pojan syntymää ja edelleen vesiputkia vailla, pihasauna kovas käytös), voi vaunutella asioille, ei tarvi huolehtia kaikesta, tulee lämmintä vettä, näkee ihmisiä, saa rahaa säästöön. Toki oma rauha katoaa, mutta on täs ny eristyksis oltukin! Isäntä ei näe asiaa niin ku mä, mut asia on ny väistämätön pakko.

Toivottavasti lukijat vielä löydätte tänne, pienestä paussista huolimatta! :)